— Miten ennen?
— Miten kauvan siitä on kuin sinä tulit tänne?
— Olenhan sen jo sanonut kerran, oletko unohtanut sen?
Raskolnikov mietti. Hän voi vain epäselvästi muistaa, mitä ennen oli tapahtunut ja hän katsoi kysyvästi Rasumihiniin.
— Hm! sanoi tämä, — siis unohtanut sen kuitenkin! Minusta tuntuu siltä kuin et sinä vielä olisi aivan… No, kyllä kai tilasi paranee nyt unen jälkeen… Aivan varmasti, sillä sinähän näytät jo vallan toiselta. Mutta nyt asiaan, kyllä kohta muistat kaikki. Katsohan tänne vain, veliseni!
Hän alkoi avata kääröä.
— Erikoisesti oli sydämelläni eräs seikka, veliseni! Sillä ennen kaikkea oli sinusta tehtävä toinen ihminen. Alkakaamme siis huipuista: näetkö tätä lakkia? — Hän veti kääröstä esiin sangen kauniin, mutta tavallisen ja halvan lakin. — Annahan, kun koetan!
— Sitten, myöhemmin! sanoi Raskolnikov hylkivästi.
— Ei, minä pyydän, veli Rodja, älä hangottele vastaan; sillä kohta on jo myöhäistä; enkä minä voisi nukkua koko yönä, sillä olen nimittäin ostanut vallan umpimähkään, ilman minkäänlaista mittaa. Sopii erinomaisesti, aivan kuin tilattu! huudahti hän riemuiten. —Päähine on pääseikka, ystävä hyvä, suositus, tekisi mieleni sanoa. No, Nastenka, katsohan näitä kahta päähinettä (hän veti esiin Raskolnikovin entisen litistyneen silinterihatun, jota hän tapasi kutsua Palmerstoniksi) — tätä Palmerstonea — ja tuota juveli-esinettä. Arvaahan, Rodja, miten paljon luulet minun antaneen siitä? Nastashushka? Ja hän kääntyi Nastasjan puoleen nähdessään Raskolnikovin vaikenevan.
— Ehkä annoit siitä parisenkymmentä kopekkaa, vastasi Nastasja.