— Maalarin juttu… Kyllä me hänet vapautamme! Mutta ei meillä ole sen suhteen todella mitään enempää huolta, sillä asia on nyt vallan, vallan selvä. Me vain vähän lisäämme höyryä.
— Mikä maalari se on?
— Mitä, enkö ole puhunut siitä sinulle? Ah, niin, aivan totta, sinähän sait tietää vasta alun … sinä tiedät hyvin tuon vanhan pantinottajattaren murhaa koskevan jutun … no niin, juttuun on nyt sekottunut eräs maalarikin.
— Murhan tiesin ennenkuin sinä ja onpa se mielestäni kiinnittänytkin … ainakin jossakin määrin … erikoisesta syystä … luin sen sanomalehdistä! Mutta…
— Lisavjeta on myös murhattu, lausui Nastasja kääntyen Raskolnikovin puoleen. Hän oli seissyt koko ajan oven ääressä ja kuunnellut keskustelua.
— Lisavjeta? mutisi Raskolnikov tuskin kuultavasti.
— Niin juuri, hän joka kulki kauppaamassa taloissa, oletko unohtanut hänet? Hän on ollut täällä monta kertaa. Ompelipa hän kerran paidankin sinulle.
— Raskolnikov kääntyi seinään päin ja alkoi tarkasti tutkia seinäpaperin kuvioita. Hän etsi siitä suuren valkosen kukkasen ja alkoi laskea lehtiä, juovia, viiruja ja pisteitä. Hän tunsi, että kätensä ja jalkansa olivat kylmät ikäänkuin kuolemaisillaan, mutta hän koetti olla liikahtamatta ja tuijotti vain kukkaseensa.
— No, miten maalarin laita on? keskeytti Sosimov suuttuneena Nastasjan lörpötyksestä. Nastasja huoahti ja vaikeni.
— Häntä luullaan myös murhaajaksi! jatkoi Rasumihin kiihkeästi.