— Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoa tärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. — Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?
— Voin, vastasi hän päättävästi.
— Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitä vaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessä muitakin tarkoituksia?
— Vanja, vastasi hän, — sinä hyvin tiedät, etten minä salli kenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; mutta tällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsi heti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minulla toinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttäreni ja palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumat asettavat.
— Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?
— Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: älä luule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyys ja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmeni sisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään. Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minä repäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinä samana iltana — muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänen kuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluan hänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi. Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en häntä semmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeä sitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennen rakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikki nähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voit sanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta, jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen, mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, etten tahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, ja toiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulle ole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento, jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänet kokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, mutta välillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun, tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuu rajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihille murhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan, meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissa istuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaa kaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä. Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaiken voimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?
— En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi te tahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikä voi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämän aika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.
— Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänen päätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensä on oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noiden kurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys — se olkoon hänen vastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostun ojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisi häväistä tytärtäni!
Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minä arvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkon vallassa.
— Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, — siis ankaraa. Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltä perinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaa tulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, se on factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisön mielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasi teitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksella päästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nyt päätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen, antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisin ja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä te tavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, te haluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivata häntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen. Eikö se ole egoismia?