— Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. — Minä en koskaan syö illallista…
— No, tietysti puhelemmekin illastaessamme, liitti hän luoden silmiini terävän ja viekkaan katseen.
Mahdoton oli olla ymmärtämättä! "Hän haluaa ilmaista ajatuksensa asioista, ja sitähän minä tahdonkin", ajattelin. Minä suostuin.
— Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B:hen.
— Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.
— Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö te todellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?
— Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.
— Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän…
Se on — maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuon lisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaa puolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin ja valikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia. Ruoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonka hän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytä ja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. — Te ette tahdo syödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa. Pardon, mon ami, sehän on … ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta. Tähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia on niin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.
Minä vain pysyin päätöksessäni.