— Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin te haluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hän häijysti hymyillen.
— Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämä mies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevan vallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olin hänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitä hän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi. Hänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkean röyhkeäksi ja ivalliseksi.) — Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sen tähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi … näin myöhään.
Teki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidän seuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta, mutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinka todellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikka hän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänelle solvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni, sen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin, ikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minua katseellaan: "Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni". Aivan varmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni, purskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputti polveani.
"Hauskaa on seurassasi, veliseni", luin hänen katseessaan.
"Odotahan", ajattelin itsekseni.
— Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, — ja totta sanoen en voi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestä minä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tulla johonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleen käsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuosta myssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta… No! Ei maksa vaivaa nyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä! Ha-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata…
Katsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä ollut humalassa.
— No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan, oikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen, mutta "ei piikitöntä ruusua", kuten sanottiin viisikymmentä vuotta tätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; mutta sehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko, olen hänelle osiksi anteeksi antanut — hänen hyvän valinta-makunsa tähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla — (hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) — on erityisiä asioita mielessä … mutta niistä sitten myöhemmin…
— Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, — en ymmärrä tätä pikaista muutosta teissä, mutta … muuttakaa puhetta, sitä pyydän teiltä.
— Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi … muutan, muutan! Yhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuota tyttöä?
— Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.