— Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.

— Se on: meidän asiastamme, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitä puolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinka likeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, jos te ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille, kallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, on samaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätä arkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä, otatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuilla elätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänne odottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajanne lehteen; niinhän?

— Vaikka niinkin, mutta se sittenkin…

— On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjusten ottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitä aiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.

— Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tulee teille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.

— Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa, jos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovi kiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. En minäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taas hän nauroi ilkeästi). — Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa: mikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän eräs teidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, että ehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyä toisen henkilön osaa näyttelemään… Muistaakseni jotain sellaista se oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. — Onhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, mutta te, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne, heitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan… Suokaa minulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyä jalomielisillä tunteilla leikkimistä…

Ja ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää! Minäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia: mikä häpeä, häpeä!

— Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tänne solvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.

— O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkellä paljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanalla sanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämme toistaiseksi koko asia, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa olla tulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka te luulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nyt puhun kokonaan syrjä asiasta; miksikäs te niin kummastellen minuun katsotte?

— Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä, katsoen häneen todellakin kummastellen.