— No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?
— En lähde kanssanne.
— Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut…
Hän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelija auttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tunti aamulla. Sateli, yö oli pimeä…
NELJÄS OSA.
I.
En huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmis odottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuin olisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään. Muuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensä minuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minut litistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäyti sydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessa koituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin ne häneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eron edellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja ei saattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.
En huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tien sade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdin kopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiin hätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaan nukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloi kynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaan muuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla, katseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minua ollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.
— Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen ja kädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuin olisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti, aivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asian pikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia ja kummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.
Talutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyi minun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään, ikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jo kävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitä vahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkin hermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessani tyttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoi hän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotain keksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevan hänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaista huomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeata kaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästi lausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksen saadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitä ymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni, sitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteli minua.