Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen kohtalonsa!
— Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen itkunsa. — Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?
— Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit hänen luoksensa?
— Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui siitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerron sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä. Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon, ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö, kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani Aleshaan…
— Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä kummeksien. — Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.
— Tietää, hän tietää kaikki.
— No, kukapas hänelle sen sanoi?
— Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.
— Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja vielä tähän aikaan?
— Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha — äläkä naura hänelle! Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita. Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme. Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui. Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta, ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän entisen kokonaan. Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä olisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!