— Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisesta tuomiosta.
— Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika, ja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voi olla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksi ja kuolee.
— Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niin tapahtua.
— Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdolliset vaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmän mukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa ollut tapauksia … odottamattomia … säännöistä poikkeavia ja kummallisia… sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi, jos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta — ei tule koskaan.
— Jumalani, mitä nyt on tehtävä?
— Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaa säännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö on oikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdo millään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkään kieltäytyi niitä ottamasta.
— Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihen minä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvin kuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, hän tyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatui maahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hän minulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassa itkeä… Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelle tarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.
— Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaan kertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomus oli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitä tautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino — ottaa pulveria, ja hänen täytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa, että hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja … se on, yleensä sanoen … ottaa pulveria.
Läksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, ja lääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästi oli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta ja kaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut. Näin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyi veitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisesti hymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensa päivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut. Sitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoilla ja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätä parhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.
Lääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensä mahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää, kuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisen sairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä, ikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, josta koko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen teki tahallaan.