— Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.
— Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?
— Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia; eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on! Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee onnettomaksi, alkaa soimata… Minä en tahdo, että hän jolloinkin syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin miksikä tekisit hänet onnettomaksi?
— Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. — Mitä, menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?
— En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme…
Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.
— Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit ensiksi! huudahtin minä epätoivoisena.
Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa vääristyivät tuskasta.
— Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. — Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme; isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi olisikaan… Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?
Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni — silmänsä säkenöivät.