— Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, — hän on meidän, hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me hänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah, me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen… Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin — nyt sinä palaat kotiin, heidän luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka he eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin annoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro heille kaikki, kaikki, omilla sydämmesi sanoilla; etsi semmoiset sanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyt tätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet minun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille niin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan lieventää. Oi Jumalani, Jumalani!… Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että jos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan heitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni on kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla onnellisia! Miksi, miksi!… Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti hän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän käsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun aikaa äänettömyydessä.

— Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen moittivasti Aleshaan.

— Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, — minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin suuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma. Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa sanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen on tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset käräjöimiset!… Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin vakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme yhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä vanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi sanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän sovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te luulette?

— Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne? kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

— Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna — varmaankin. Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole vielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha vielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi viedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta; on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No niin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin meidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän se muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä maalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt edeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaan ovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä. Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? — Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä riviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa. Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta — se on vähäpätöinen asia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö niin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha minun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä palattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, — eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein sievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen illatsuja…

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti minua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi. Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla ikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista lavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin äärettömän tuskan painostavan itseäni.

— Entä isänne? kysäsin Aleshalta. — Uskotteko varmasti, että hän antaa teille anteeksi?

— Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti hän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen; ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin valituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa… Mutta ei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti; on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat kaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin Natashankin isä.

— Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?