Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä — se putosi hervahtaen kuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni — hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranin taudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaan Hirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talon vinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainen kamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä. Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kova kuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulos tunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikesta päättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää ei niinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikin Müllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilän valaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydällä oli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunutta leipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollut alusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää, ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkun edes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänen passinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjän alamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä, ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonka lehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja. Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailta sekä isännältä — kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksesta kertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivat asuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talon aatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaa selkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra oli kuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljä kuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sen tähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksen luona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oli iso — kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, ken ne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkä joitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sitten matkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan, ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaa varmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkin hautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhieni välillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilin itselleni — mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdä muuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Mutta miksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksi viimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se oli kuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua ja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että ensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää tuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa toivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain palkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen tulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä siivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta kyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.

II.

Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä kertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran onnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs romaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja nyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi nyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?

Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty vuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat, ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin olisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat joskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani saavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain luonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta. Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta arvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle entiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset haaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio keksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän näistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin kelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.

Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on kertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.

En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ——n kuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat hyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi. Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani ja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain yksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme saman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani! Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä että se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä ja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla loisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet sydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä hengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin puisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä puistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme… Kultainen, ihana aika! Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta tuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen puun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot peitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha ja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella uteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme astuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut muuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin Natashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisia lapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja luimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta muistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin Natashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, oli syntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoa puuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä ja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni hymyili. Heti hän kylläkin katui — muistan sen hyvin — ja ikäänkuin hyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä ajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä. Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin läänin kaupungissa olevaan kouluun — Jumalani, mitenkä katkerasti Natasha silloin itki! — muistelimme erohetkeämme kun minun tuli ainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon koulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin silloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista. Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron hetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikein tärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän muistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme ei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin ja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä katkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä välillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme kohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta. Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin juuri päässyt kirjailijain riveihin.

III.

Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo kauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt puolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän hyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena iltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei hän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä, asetti peliin hevosensa — ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli jäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin kuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän luopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli hän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin hänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan takaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan puhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi hän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut hänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli taloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen köyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei ollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan siirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa aatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin kerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon kasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä ilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä, josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia vuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva omistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi paikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain nuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa virassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja kaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta merkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon puhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli lääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen sukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset "pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e. Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia edustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan tekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.