Ja kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilat jätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itse tiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset, ei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.
Venäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisista sieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija, niinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov, Tolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.
Mutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niin laajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaamme melkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuu säännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.
Mutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensa terävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämän todellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittävä poikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässä suhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaan täydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkin arvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, on oikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.
Kukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältää vähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekee sentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairas tyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.
ENSIMÄINEN YÖ.
Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä: "Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia, pahoja ihmisiä?"
Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen, mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!… Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituista kuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minua raskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikki jättivät minua. — Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" — Jo kahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaan osannut hankkia.
Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle koko Pietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minut jättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja meni maahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsä kolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpi kaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyn tai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa — ei ainuitakaan kasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynä hetkenä, samalla paikalla.
He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minä tunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minä iloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekin synkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa, jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuu aina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hän oikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä. Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minua kohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla, niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimme toisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikin olimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleet nähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimme ehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asian oikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisina toistemme ohitse.