Ivan Andrejevitsh punastui häpeästä. Tuntematon oli raaka ja tuittupäinen. Kenties hän oli ihminen, jota kohtalo oli useamminkin vainonnut ja joka useamminkin oli ollut näin ahtaassa asemassa. Ivan Andrejevitsh sen sijaan oli aloittelija sellaisissa asioissa ja tässä ahtaudessa tukehtumaisillaan. Veri nousi hänen päähänsä. Mutta mitäpä tehdä, täytyi vain loikoa vatsallaan. Ivan Andrejevitsh alistui ja vaikeni.
— Sydänkäpyseni, alkoi puoliso puhua, sydänkäpyseni, olin Paul Ivanovitshilla. Aloimme pelata korttia, preferenceä, mutta sitten, kh-khkh (hän alkoi yskiä) sitten… kh! Ah, se selkä… kh! Kirottu selkä… kh-kh-kh!
Ja vanhus syventyi yskintäänsä.
— Selkäni, hän vihdoin sai sanotuksi kyynelsilmin. — Silloin alkoi selkääni särkeä… kirottu perätauti! Ei voi seistä ei kävellä… kävellä! Akh-kh-kh!
Näytti siltä kuin tämä viimeinen yskänpuuska kestäisi kauemmin kuin itse vanhus, jota yskä vaivasi. Vanhus mutisi jotakin itsekseen yskän väliajoilla, mutta sanoja oli mahdoton ymmärtää.
— Herraseni, väistykää herran tähden hieman, kuiskasi onneton Ivan
Andrejevitsh.
— Mihin sitten? Tilaa ei ole mihinkään päin.
— Mutta täytyyhän teidän myöntää itsennekin: en mitenkään voi… olen ensi kertaa näin ilkeässä asemassa.
— Ja minä näin epämiellyttävässä seurassa.
— Minun täytyy sentään pyytää, nuori mies…