Keveänä, kuulumattomana kun henki, hiipi tyttö vuoteeltaan, käärittyään suuren kaulaliinan ympärilleen. Herättämättä muuten keveä-unisia vanhuksia, lehahti hän heidän ohitsensa. Hän nojasi käsivartensa akkunan puitetta vasten, ja vinoon tulevat kuun säteet kohtasivat hänen lumivalkoista otsaansa ja rintaansa.
Nuorukainen, nähtyään tämän kirkastetun olennon, laski merkillisesti sormensa huulilleen. Tyttö teki samaten, ja he katselivat toisiaan kauan sikeässä, tunnon ilmeisessä hiljaisuudessa.
Jo viimein nosti nuorukainen kätensä sydäntään vasten, sitte osoitti hän päätänsä, juurikun henkensä olisi vaarassa ja laski taas äkisti sormensa suulleen.
Kyynelet täyttivät tytön silmät. Hän pyhkäisi ne kaulaliinansa nurkalla pois ja nojasi päänsä kättä vasten, surumielin katsellen kuutamon valaisemaa nuorukaista.
Lopuksi nuorukainen painoi hiljaa huulensa akkunaruutua vasten. Pikaisella liikahuksella riensi impi vastaamaan hänen suukkoseensa, ja heidän huultensa toisiaan kohdatessa levisi huurua lasille; joka peitti heidän kasvonsa toisiltaan.
Nyt koettivat he suudella toisten ruutujen läpitse, mutta aina tuo kamala huuru peitti lasin.
Nyt viittasi nuorukainen surullisesti, teki vielä vaitiolomerkkinsä ja siirtyi takaperin.
Tyttö laski kätensä yhteen, kallisti surullisena poskensa akkunan pieltä vasten, ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hänen kyynelensä ja metsän varjot perin peittivät nuorukaisen.
VI.
Koittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta, jossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli nauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.