Överstin ääni ja katsanto olivat senkaltaiset, ettei koskaan kauan viipynyt, ennenkun häntä toteltiin.
X.
Kun Översti palasi ratsastamasta ja sodanomaisella taidolla nelisti pappilan kartanolle, kohtasivat hänen silmänsä ihanan Heleenan, joka seisoi ovipieleen nojaten ja häntä katsellen. Heleenan kauniilla kasvoilla näkyi joku mielikarvauden ilmaus, joka sitä ennen oli ollut useita päiviä poissa, ja tervehdys, jolla hän vastaanotti Överstin, osoitti uljaampaa arvoisuutta, kun minkä Översti koskaan ennen oli hänessä havainnut.
Översti hyppäsi kepeästi hevosen selästä ja läheni neitoa. Nyt astui kirkkoherrakin rouvansa kanssa etehisen portaille, katsannoltaan kylmänä ja pelkääväisenä, joka kylmyys ja pelko vähitellen oli poistunut, aina vieraan tulopäivästä alkaen, mutta nyt näytti kahta kamalampana palanneen.
Ikäänkun pakollisella nöyryydellä he kumarsivat hänelle.
Översti tunsi äkisti kuuman leyhkän poskissaan. Vieno punastus näkyi hänen kasvoinsa sotaisissa murteissa. Mutta jalon tunnon ilmaus kiilsi hänen mustissa silmissään, ja hän kävi miehekkäällä majesteetillä nuorta neitosta käteen. Silmäyksensä viipyivät mielellään tytön ihanain kasvojen vienoissa ja kuitenkin ilavissa juonteissa. Tytönkin olento suli kohta, Överstin näkemästä, ylevämmäksi luottamukseksi, herttaisemmaksi tunteeksi. "Tule, Heleena!" sanoi Översti ja vei hänen huoneesen. "Tuon sinulle terveisiä kodistasi. Olen käynyt paikalla, missä äitisi koti oli. Kohta on se nouseva tuhastaan."
Heleenan silmät viipyivät, levottomasti kysyväisinä, hänen kasvoillaan.
Översti viskasi kaapun olaltaan, päästi miekan vyöltään ja istui tavalliseen nojatuoliin. Kirkkoherra ja hänen rouvansa näyttivät vaipuneen kiinteään odotukseen. Mutta Översti ei heistä pitänyt enään mitään, vaan viittasi Heleenalle, että noutaisi kantelensa.
Nuori neitonen totteli, toi tämän säveltensä armaan tuudun ja istui soturin jalkain vierelle. Hän lauloi:
Pois isänsä kotoa rientääpi
Isän nukkuissa neitonen,
Ja metsässä valonen loistaapi,
Ja vinkuupi tuulonen.