Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle. Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys. Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin vieraalta, niin kalpealta.
Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"
Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen jäähyväissuukkosensa.
XV.
Vilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit kuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen Tukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti taas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.
Torvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli saapunut.
Kuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta herttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt portaille esikoistaan tervehtimään.
Kuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä kättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä kukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan. Kuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen hyväilyksensä.
Sittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat hänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne jäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin katselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen, jonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi häntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.
Tarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset silmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. "Astukaamme sisälle", sanoi hän: "täällä ulkona on kylmä."