"Anna anteeksi sinulle!" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen närkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: "Lähde pian, Kaaprieli, lähde onnellisesti." Heleena siirtyi takapetin, mutta seisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi liikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: "jää hyvästi!"
Äkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. "Pitääkö minun lähteä?" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.
"Jää hyvästi!" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään käsiään takaisin.
Mutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti rintaansa vasten. "Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei! Minä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan päällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni antanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa minun jäädä tänne!
"Et saa jäädä, Kaaprieli," sanoi Heleena: "itsesi tähden en salli sitä. Hyvästi! — kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että — — muserrat sydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!"
"Oi Jumala!" huokasi nuorukainen: "hukassa olen! En kestä tätä. Mitä pahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista minun — oma äitini?"
"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?" kysyi Heleena, vaivoin kokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen suhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. "Etkö tunne, että kotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja soturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen enemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen sinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian kun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia kertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin tuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi."
Polvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä hellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi taistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu ruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden henkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa ylitse. "Ei Heleena!" sanoi hän. "En voi lähteä. Tiedän kuolevani mielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!"
Heleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari askelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä, että nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä silmiin. "Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele minua, — taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta meidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä rukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!"