Tyttö totteli ja ojensi, hätäisesti ja rukoilevasti silmäten, kätensä hirmuista miestä kohti, samalla kun pappi laski toisen kätensä hänen päänsä päälle ja ojensi toisen, sekä rukoillen että torjuillen, vieraan puoleen. "Hellyttäköön kaikkivaltias Jumala sydämenne, ankara herra", huokasi tämä hengen mies.
"Puhu, vai eikö kielesi osaakaan muuta kun sähistä?" ärjyi vihastunut. "Sano, onko äitisikin se?" Hänen näitä viimeisiä sanoja sanoessa vapisi toki hänenkin äänensä.
"Oi Jumalani!" puhkesi tyttö sanomaan: "olen sekä isätön että äiditön. Veljenikin varmaan on jo kuollut. Saatte siis antaa minunkin kuolla, mutta, jos mahdollista, ei näin julmasti — ei näin hirmuisella hetkellä…"
"Kuollutko? Onko äitikin kuollut?" sanoi vieras. "Siis kuollut kumpikin!"
Hän viskasi miekan luotaan ja vaipui alas nojatuolille, peittäen käsillään kalpeat kasvonsa.
Tyttö ei tohtinut nousta ylös, laski vaan kätensä ristiin ja näytti hartaasti rukoilevan, johon rukoukseen vanha pappikin yhdistyi.
I'äkäs papin vaimo oli seisonut liikahtamatta kun kivettynyt kauhistuksen kuva toisessa päässä huonetta, koko tämän hirmuisen melskeen kestäessä. Nähtyään miehensä ja kalpean kuolinuhrin hartauden, hänkin toipui, niin että tuskallisesti laski kätensä ristiin ja rukoili.
Hurja vieras katsahti ylös. Kyynel oli kostuttanut hänenkin silmänsä. Hän loi ne tyttöön, ja syviä liikutuksia näytti hänenkin sielussaan taistelevan. Hänen kasvonsa ilmaisivat näitä vaihtelevia liikutuksia jalolla eloisuudella.
Viimein sanoi hän vapisevalla äänellä: "Nouse ylös, nuori tyttö, ja kiitä Jumalaasi! Älä pelkää enään!"
"Kiitä myöskin vierasta herraa!" kuiskaisi pappi.