"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se kangastuu suureksi rekatiksi."
Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne yötähystin."
Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto. Ainakin on siellä kolme laivaa."
Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.
"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä, pyrkivätkö ne meitä kohti."
Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen avulla.
Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.
Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."
Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin kääntyä länteen päin.
Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme, Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.