"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin 60 tai 70 kanuunaa."
"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."
"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen, toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."
"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko, niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."
"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff, "kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös rohkein hallitsija."
"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla mahdollista, että se tulee näkyville."
"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut, etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.
"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"
Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.
Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan
näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,
Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"
"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.