Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet tuntemaan."
"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni, isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli poika."
"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa poikaani voittamaan!"
"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen puhdistanut."
Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.
Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja kirkko pyhitä ja myönnä."
"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä mihinkään onnettomuuteen."
Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän tuskallisella vakavuudella, "Natalia! — Ei, sinä et saata surua isäsi harmaille hapsille."
Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi, lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa: "Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei häpeän varjokaan lepää."
Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse määräämään sydämmensä kohtalon."