Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia. Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin, joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.
Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä, ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille, jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se ilmaan raketin.
Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta. Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi tulla niin lähelle.
"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut, ulottunut aina Marienhag'iin."
"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."
"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri näyttäen ympärillensä.
Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.
Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa, joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa, voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä, "epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."
Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta, joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."
Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."