Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi tohtori Oman jurosti:
»Majuri viipyy kauan hakemassa poliisia.»
»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»
ISÄ BROWN KERTOO SATUJA
Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa. Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli, ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista, joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta, saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä, mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä. Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.
Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta tarinaa, joka nyt seuraa:
»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»
»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä pahempaakin.»
»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.
»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka
Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»