Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.
Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan, irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa. Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.
»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen. »Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta! Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät, auttakaamme me santarmeja!»
Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti olevan kovin kiihottunut.
»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken sinua olemaan asiaan puuttumatta.»
»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten käyneen jälessä.»
»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.
Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»
Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen, tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen kasvoilla.
Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän, että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä, joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.
»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»