Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys. Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa, ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus huolellisesti säilytti.
Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä — katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin; kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.
Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan, antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:
»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc. Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en tahdo.
Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!
P. Hirsch.»
Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.
Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta…»
Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat syynsä olla tapaamatta miestä, mutta…»
Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin tykin kuula.