»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita, ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys; minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita, niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani, minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten mietiskelemään loppuiäkseni.»
Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti: »Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in herttua.»
Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.
Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona, melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen. Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin. Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.
»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia, ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»
»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.
»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»
»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.
»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä, mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia, jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»
»Ja onko se?» kysyi isä Brown.