Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi, oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää; pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»
»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi», sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»
»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään, »teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»
Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.
Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön, jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston ristikkoaitaus.
Flambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.
»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain…»
»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»
»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän edessään.
Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun latvat.