Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa hyvä.»
»Paras Tinn! Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus ensi lauantaina toisessa postissa. — E. Nutt.»
Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti. Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti yliluonnollisen ihmeelliseksi ja sanan juurruttaa kukistamiseksi.
Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö tähän tapaan:
»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin sanomalehtimiesten tapa, on huono ja The Daily Reformerin tehtävänä on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta. Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo, jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta. Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi 'Sininen Lohikäärme', ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella, ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää sata vuotta aikaisemminkin.
»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.
»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä, ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli roomalaiskatolinen pappi.»
»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä. Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta. Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi, kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua. Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.
»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso, valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.
»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden. Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin, puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut: kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia, ja niin edelleen.