Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan; hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.
»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»
»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.
»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»
Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.
Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.
Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä pikku poika — suurta veistä.
Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.
Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa. Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa, eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty tähtiä kohti dynamiitilla.
»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.
»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»