Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta, omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.
»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään minusta, vaan minun miehestäni.
»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.
»Hän vihasi minun miestäni siksi että… se on niin outoa, että tuskin osaan ilmaista sitä… siksi että…»
»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.
»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»
Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti kaikki täydellisesti.
Rouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.
»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää mitä tarkoitettiin Championin kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että häntä kadehdittaisiin. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»
»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»