»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta kieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu röyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun valossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen nenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan, aivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin elefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli ajanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen tietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.
»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse mitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle kaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka ne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein meni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja minä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut. Pelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä mennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja palasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen, joka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla tuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen katoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet vastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan millä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani ja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut asunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin pakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni — mutta Philipiä myöskin… Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin museossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan tunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin tuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta katua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.
»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä en väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja niinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin, kuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai kuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin hänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»
»Se on kummallinen pulma?» myönsi Flambeau.
»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein nyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme luonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»
Tyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä», sanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.
Samana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään Fulham housea, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin perheen satunnaiseksikaan asunnoksi.
»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi ajatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut selkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies, jolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka hän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei…»
»No?» kysyi hänen toverinsa kärsivällisesti.
Flambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi tullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen mies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi selittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker oli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen edustajalleen rannalla.»