Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo soittaakseen poliisille ja lääkärille.
Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan nykyaikaisia englantilaisia rahoja.
Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»
Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi, jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»
Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»
»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta… älä tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä minä… mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»
»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat sangen hyvin.»
EVERSTI GRAY’N VIHANNEKSET
Isä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena aamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin itse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät yhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet piirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana näkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat selvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä oli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien nimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei kellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän sellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja laajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua, mikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin tai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei hämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja heikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli, että se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään muistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään muuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat: soodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka syntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei tuntunut olevan mitään järkeä.
Isä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä vaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti pienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta. Toiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon yksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla voinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan ainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei voinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin, joihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi, ja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai verenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa omien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan matkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut häneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä selitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.