"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei, katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät piikkirannerengastaan."
"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?" ärjäsi Flambeau.
"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa, oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni, ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."
"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen äänessään soinut yksistään voiton riemu.
"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin, olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut, sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."
Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:
"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan sen väkisin."
"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja toiseksi, koska emme olekaan yksin."
Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.
"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni, ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely, jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin laskun ja te maksoitte sen."