"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."

Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.

"Älkää kumartako minulle, mon ami", sanoi Valentin kaikuvalla äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."

Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.

SALAPERÄINEN PUUTARHA

Aristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja muutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan, hänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat kasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään. Ivan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui aseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja yhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien ympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan Seinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä juuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta pääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen vartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta vei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut ulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka harjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista istua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa pahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.

Niinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että hän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin, puhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja muita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat hänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla tarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia ahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan. Kun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi koko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja puhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten vapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että heidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.

Kun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine rusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan harmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa, jonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun hän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille paikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan. Teräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien välistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta niin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että tällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen aavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän erkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli ollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa jo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen seuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin lähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen, Sukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn, hoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine, ylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret Grahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella ja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren, mustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka myöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori Simonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen, terävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine etsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska ne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä Brownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut Englannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli kumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan erikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän kättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän oli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu, mustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva ja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului voittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi tulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana tutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän oli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen piittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä missä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa. Kun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady Galloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.

Mitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät yhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän hienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen silmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin erästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut laajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän odotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän suuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat antaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin siunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan ei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni vai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis mättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun astiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut. Muitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista Shakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän kärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta piti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän "edistyskelpoisena". Hän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia "edistyskelpoisena", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan väärin.

Julius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin päivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä voivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen sisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman vaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan seurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai sormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti taapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset, käskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset piirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi. Mutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa amerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin, ja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway ruokasaliin.