Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että horjuivat.
"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen, virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän…"
"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"
"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.
Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan päätä."
Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen. Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain nationalistinen lehti, La Guillotine, joka joka viikko esitti jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti: goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen huipulla.
Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän, lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana. Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista, joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta, jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja, joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt sitä ympäriinsä.
"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime kokeesta teurastajanammatin alalla?"
Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi päätään nostamatta:
"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut tämänkin pään?"