"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia, mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla tarjoilijana."
Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn raitiovaunua.
LENTÄVÄT TÄHDET
"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä — olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.
"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos, rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa, jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo samana iltana."
Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen, mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna, joka käveli takajaloillaan.
Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne kuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli linna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai holvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan. Kun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai viidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa laakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista muodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.
"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."
Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies, jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina, ainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan. Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.
"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan tyynesti. "Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään pahaa."