"Siksi, että asia on vakava", sanoi isä Brown. "Tämä ei ole satunnaista nuuskaa tai löysiä kiviä, jotka saattavat olla täällä tuhannesta syystä. Minun tietääkseni on olemassa ainoastaan yksi syy, minkä vuoksi on menetelty tällä tavoin, ja se syy ulottuu elämän syvimpiin juuriin. Nämä uskonnolliset maalaukset eivät ole tahraisia, rikkinäisiä tai töherrettyjä, niinkuin ne olisivat olleet lapsien, jonkun ajattelemattoman teeskentelijän tai protestantin käsissä. Niitä on päinvastoin pidelty hyvin huolellisesti ja myöskin hyvin omituisesti. Kaikkialla, missä Jumalan nimi, runsaasti koristelluin kirjaimin, on esiintynyt tekstissä, on se raaputettu pois hyvin tarkkaan. Muuten ei ole poistettu muuta kuin sädekehä Jeeuslapsen pään ympäriltä. Ja siksi sanon minä: ottakaamme esiin valtakirja, varustautukaamme kirveillä ja lapioilla ja lähtekäämme avaamaan ruumisarkkua."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Lontoon poliisi.
"Minä tarkoitan", sanoi pikku pappi ja hänen äänensä tuntui hiukan kovenevan voittaakseen tuulen. "Minä tarkoitan, että se rietas henki, joka tuulia vallassansa pitää, istuu tällä hetkellä tämän linnan huipulla niin suurena kuin sata elefanttia, ja ärjyen kuin Ilmestyskirjan peto. Kaiken tämän takana on mustaa magiaa."
"Mustaa magiaa", toisti Flambeau matalalla äänellä, sillä hän oli liian valistunut ollakseen tietämättä sellaisesta. "Mutta mitähän nämä muut esineet merkinnevät?"
"Jotakin, mikä on pahasta, otaksun minä", sanoi isä Brown kärsimättömästi. "Mitenkä minä sen tietäisin? Kuinka voisin minä arvata ne juonet, joita alaisissa maailmoissa punotaan? Käy ehkä päinsä tehdä bambusta ja nuuskasta kidutusvälineitä. Ehkäpä mielipuolet himoitsevat vahaa ja viilajauhoja. Ehkäpä lyijystä voidaan valmistaa rohtoa, joka tekee ihmiset hulluiksi. Suorin tie salaisuuden ratkaisuun käy yli kukkulan haudalle."
Hänen toverinsa tiesivät tuskin itsekään, että he olivat totelleet ja seuranneet häntä, ennenkuin tuulenpuuska oli kaatamaisillaan heidät puutarhassa. He olivat kuitenkin totelleet häntä aivan koneellisesti, sillä Cravenillä oli valtakirja taskussa ja kirves kädessä. Flambeau kantoi omituisen puutarhurin raskasta lapiota ja isä Brown oli ottanut mukaansa tuon pienen, kullatun kirjan, josta Jumalan nimi sellaisella huolella oli raaputettu pois.
Polku kukkulan yli hautausmaalle oli mutkikas, vaikkakin lyhyt, mutta tuuli oli niin voimakas, että matka tuntui heistä sekä vaivaloiselta että pitkältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, yhä kauemmas, mitä korkeammalle he nousivat rinnettä pitkin, levisi petäjämetsä kuin meri, tällä kertaa tuulen samaan suuntaan taivuttamana. Ja tämä rukoileva asento oli yhtä tarkoitukseton kuin yleinen, yhtä tarkoitukseton kuin olisi myrsky ulvonut asumattoman taivaankappaleen ympärillä ilman määrää ja tarkoitusta. Näiltä sinivihreän metsän peittämiltä loppumattomilta aavoilta nousi kimeänä ja korkeana tuo ikivanha valitus, mikä on kaiken pakanallisen pohjalla. Olisi voinut luulla, että tämän mittaamattoman, laajan maailman äänet olivat karkoitettujen jumalien huutoja — niitten jumalien, jotka hapuilevat metsän mutkaisilla poluilla löytämättä koskaan paluutietä taivaaseen.
"Näettekö", sanoi isä Brown matalalla mutta tyynellä äänellä. "Skotlannin kansa oli kummallista joukkoa, ennenkuin Skotlantia oli olemassakaan. Ja se on vieläkin omituista. Luulen todenteolla, että he palvelivat perkeleitä esihistoriallisella ajalla."
"Sen vuoksi", lisäsi hän melkein iloisesti, "miellytti puritaaninen teologia heitä."
"Hyvä ystävä", sanoi Flambeau ja kääntyi kiukustuneena. "Mitä kaikki tuo nuuska merkitsee?"