Hän jatkoi kaivamista muutaman kamalan minuutin ajan hiljaisuuden vallitessa. Sitten sanoi hän käheällä äänellä:
"Minä pelkään, että hän ei ole sellainen kuin hänen pitäisi olla."
"Sellainenhan ei ollut tuo paperipalanenkaan, jonka muistatte" sanoi isä Brown. "Ja kuitenkin jäimme eloon."
Flambeau jatkoi kaivamista kaikin voimin, mutta myrsky oli hajoittanut raskaat, harmaat pilvet, jotka olivat levänneet kukkuloiden päällä kuin savu, ja nyt aukenivat taivaalla harmaat, tähtien valaisemat kentät, ennenkun hän oli ehtinyt paljastaa raskaan, honkapuisen ruumisarkun ja saanut sen nostetuksi ruohokummulle. Mutta sitten rohkaisi hän mielensä ja kolkutti ja kiskoi hänelle ominaisella tarmollaan, siksi kunnes kansi aukeni ja arkun sisällys lepäsi heidän edessään kiillellen tähtien heikossa valossa.
"Ruumis", sanoi Craven ja sitten hän lisäsi: "Mutta hänhän on aivan oikea ihminen", aivan kuin olisi hän odottanut, ettei hän olisi ollut sellainen.
"Onko hän?" kysyi Flambeau kumealla äänellä. "Onko hän sellainen kuin hänen pitääkin olla?"
"Siltä näyttää", sanoi poliisi käheästi ja kumartui katsomaan arkussa mätänevää ruumista. "Odottakaa hiukan!"
Suuri Flambeau päästi helpotuksen huokauksen.
"Kun oikein ajattelen asiaa", huudahti hän, "niin eihän ole montakaan syytä, jotka pakottaisivat otaksumaan päinvastaista. Minä ihmettelen, mikä se ottaa miehen valtoihinsa näitten vanhojen, kirottujen vuorten keskellä. Luultavasti on se tuo tumma, merkityksetön yksitoikkoisuus — kaikki nuo metsät ja niiden yllä ikuisen tajuttomuuden kauhu. Se on kuin jumalankieltäjän uni. Petäjiä, taas petäjiä, miljoonittain petäjiä…"
"Jumalani", huudahti mies kirstun ääressä. "Hänellähän ei ole päätä."