"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."
"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä. Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta. Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut tänne."
"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto tässä lähellä?"
"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."
Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat perässä vastahakoisesti hölköttäen.
Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat, jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet; muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä, laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.
Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin, että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut. Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään. Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.
Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti, suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen, sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä, ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui — mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan, vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.
Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat, mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla, melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle, mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.
Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys. Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan synkissä tuomiokirkoissa.