"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau, "ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen kirjoituspaperistaan."
"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"
Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti väärämuotoisia.
"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään itsemurhan?"
Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti sikarin suustaan ja vastasi:
"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."
Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän sitten tunnusti."
Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:
"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."
Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen käsialansa on väärennetty."