Todistuksena ettei kuningas Eerikin mielenlaatu ollut niin kova kuin ne keinot, joita hän käytti pakanoiden kääntämiseksi kerrotaan hänen vuodattaneen katkeroita kyyneliä, kun hän pakanoista voiton saatua käveli taistelukentällä ja näki monet kuolleet ruumiit. Silloin kysyi häneltä muuan hänen miehistään, josta oli sangen kummallista, että hän saattoi itkeä voitetusta taistelusta, syytä hänen murheesensa. Kuningas vastasi:
"Minä olen iloinen ja kiitän suuresti Jumalaa, joka on antanut meille voiton; vaan minä murehdin niin monen sielun kadotusta, jotka olisivat voineet päästä taivaasen, jos olisivat omistaneet kristinuskon."
Kristillistä intoaan ja hurskasta ja elävätä luottamistaan Jumalaan vahvisti hän kuolemallaan.
Toukokuun 18 päivänä 1160 istui kuningas n.s. kolminaisuudenkirkossa Upsalassa, jonka keskimmäinen osa, harmaasta kivestä rakettu, jo siihen aikaan oli kristitty temppeli. Eräs piispa nimeltä Kopman seisoi alttarilla ja messusi, ja kuningas kuunteli pyhää menoa niinkin hänen tapansa aina oli, suurella hartaudella. Silloin astui muuan hänen miehistään sisään ja kertoi vihollisen samoavan temppeliä kohti. Se oli Maunu Henrikinpoika, tanskalainen prinssi, joka, Stenkil'in suvun jälkeläisenä, piti itseään enemmän oikeutettuna valtaistuimeen kuin kuningas Eerikki.
Jättämään pyhä messu maallisen asian tähden sotiakseen, siihen ei voinut hurskas Eerikki saada itseänsä.
"Jättäkää minut rauhaan", sanoi hän, "kunnes pyhä messu on päättynyt; mikä sitten jääneekin osaksi, luotan Jumalaan, että muualla saan kuulla ihanampaa."
Vasta kun messu oli päättynyt, sitoi Eerikki miekan vyöllensä ja valmistautui lähtemään vihollista vastaan, joka jo oli koossa ja valmis päällekarkaukseen. Eerikki huomasi kohta, joukkonsa olevan liian vähälukuisen, vaan pakoa ajattelemattakaan töytäsi hän vihollista vastaan. Taistelu oli kumminkin kovin epätasainen. Kohta tuli Eerikin joukko väkivoimalla voitetuksi ja hän itse vietiin pahasti haavoitettuna, voittajan luo, joka mestautti hänet. Vaan siinä paikassa, johon hänen päänsä putosi, puhkesi se lähde vuotamaan, jota vielä tänään sanotaan Pyhän Eerikin lähteeksi.
Näin lopetti tämä hurskas kuningas elämänsä. Häntä ei paavi koskaan julistanut pyhimykseksi, vaan Ruotsin kansa julisti hänet suojeluspyhäkseen, jota sekä paavin, että kristikunnan täytyi vahvistaa. Meillä on vielä paavillisia asetuksia eli "bulloja", joissa kuningas mainitaan pyhäksi tai autuaaksi.
Hänen arvonsa pyhimyksenä oli Ruotsin kansassa niin suuri, että kuninkaat vannoivat kruunausvalansa "nimessä Jumalan, neitsyt Maarian ja Pyhän Eerikki-kuninkaan", ja niin kutsuttu Pyhän Eerikin tapetti, johon tärkeimmät tapaukset kuninkaan elämästä olivat neulotut, pantiin kruunaustilaisuuksissa riippumaan kirkon pääkuoriin. Hänen kuvansa otettiin vaakunamerkiksi valtakunnan suureen sinettiin ja hänen rintakuvansa löytyy Tukholman kaupungin vaakunassa.
Eerikki pyhä haudattiin ensin Vanhassa Upsalassa, vaan 1257 otettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen hopealippaasen, joka sitten 1274 vietiin Uuteen Upsalaan, jonka tuomiokirkossa se kuninkaan, arkkipiispan ja valtakunnan etevimpien miesten sekä sanomattoman suuren ihmisjoukon läsnä ollessa asetettiin uskovaisten palveltavaksi.