Käykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa kohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden vaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja kestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen, törkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta oikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia ei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me käännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme: saadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä ravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko niissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista töistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin lapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on sangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin hallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan lörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla korttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä onttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä ei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja toisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat samanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet semmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus, toisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen keskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla, mutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius terävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta hyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan sillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon alaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti, välistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja kirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin toisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian. Tämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa jokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä ja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja ihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä toisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja urkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta, ja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan huutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita rehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he liehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei kuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja kansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta suvusta!

Mitenkäs raha-asiat seisovat Suomessa, ollaanko niissä joka paikassa rehelliset? Valitettavasti ei ollakaan, sillä löytyy esim. semmoisia heittiöitä seassamme, jotka lainaa ottaessa ovat olevinansa rehelliset, mutta maksaessa on viekkaus ja petos kietonut heidät pauloihinsa. Ei niinkään vähän seurata sitä viekasta tapaa, että tilan tahi tavaran oikeana omistajana ollessa hankitaan lainaa, sitte ollaan lahjoittavinansa tilat ja tavarat jolle-kulle sukulaiselle tahi vieraalle, ja kuin lainanantaja tahtoo omansa takaisin, niin ota sitä enää tilattomalta, tavarattomalta petturilta, joka juuri sentähden, ett'ei häneltä saatais mitään, lahjoitti tahi, oikeammin puhuttu, oli lahjoittavinansa vääräin ja salaisten suostumusten kautta omaisuutensa toiselle, joka myös sillä tavalla kääntyy petturiksi. Savossa tiedämme tämmöisiä petoslahjoja tapahtuneen ja mahtaa niitä sattuneen muissakin maakunnissa talonpoikaisen kansan seassa, koska olemme kuulleet talonpoikain takauksia työläästi otettavan vastaan Suomen Pankissa, juuri tämmöisten petosten kautta. Samasta syystä, ett'ei tila menisi veloista, asuu ja viljelee moni mieluisemmasti kruununtilaa, kuin menee sitä perinnöksi hankkimaan. Näin uhrataan paremmat edut perintötalojen pitämisestä viekasmielisyyden tähden.

Katsokaammepa käräjätupihimme. Eikö siellä monien muiden turhien juttujen seassa riidellä myös paljon perintöasioista? Niinpä kyllä. Lapset riitelevät keskenänsä vanhempain jättämästä tavarasta ja katkaisevat monesti sen kautta heimolaisuuden ja veljellisyden hellät siteet. Vanhemmat taas kylmentävät usein lasten välin sen kautta, että lahjoittavat omaisuutensa vennon vieraalle tai jakavat tavaransa epätasaisesti lasten välillä, ja heittävätpä välistä jonkun lapsistansa perinnöttä, juuri kuin yksi lapsi olisi heille toista parempi. Näin muodoin unohdetaan vapatahtoisesti rakkaus, suosio ja sopu maallisen tavaran tähden, ja se ei ole millään tavalla rehellisesti tehty.

Kaikissa elämän vähempi- ja suurempiarvoisissa kohdissa kärsii rehellisyys enemmän tahi vähemmän väkivaltaa. Mutta kaupassa ja sen käynnissä saapi se useammin kuin milloinkaan muulloin jäädä unohduksiin. Emme puhu semmoisista vääristä kauppiaista, joiden korvan takana viekkaus aina asuu, sekä myödessä että ostaessa. Myöskin niinkutsutuissa maakauppiaissa havaitaan ehkä useammin kuin muissa vilppiä ja petosta; jokainen tietää heillä tavatun vääriä puntareita ja mittoja. Kaupunkeihin kuin viedään maantavaraa, niin sielläkin koetetaan petosta tehdä. Semmoisia talonpoikiakin tavataan kauppatoreillamme, jotka tavarainsa myönnissä havaitaan harjoittamassa viekkautta; vedellä tehdään voi raskaammaksi, pannaanpa kiviäkin sekaan, ja kuin astioineen myödään, on päällä joku verta hyvää voita, alla roskaista maitopöperöä. Kala-astioissa löydetään myös kaloja päällimmäisenä, ruotia alla, eikä aina samanlaatuisia kaloja koko astiassa. Muunkinlaista viekkautta harjoittavaisia talonpoikia löytyy maassamme; esim. virkamiesten palkkoja ja saatavia maksettaessa ei olla joka paikassa rehellisiä. Huonot herrasmiehet taas tahtovat talonpoikia pettää, missä vaan saavat; ja hevois-kauppiaat ne vasta oikeat petturit ovat; markkinoilla esim. kaadetaan äksyin ja laiskojen hevoisten suuhun ja korviin viinaa, että paremmin kulkevat ja ostaja sillä keinoin petettäisiin.

Isäntäin ja palvelijain keskinäisestä elosta olisi paljo puhumista. Ei siinäkään aina rehellisyyttä tavata. Hengit ja piiat ovat talonväelle silmänpalvelijat, varastavat heiltä aikaa laiskuuden kautta ja eivät ole töissänsä ja toimituksissansa uskolliset. Moni isäntä ja emäntä viepi palvelijoitansa turmion teille sen kauhean tavan kautta, että suorittavat vuosipalkan vähitellen viinaryypyillä ja viinan antamisella. Se tapahtuu kaikki totisen rehellisyyden puutoksesta.

Paljo löytyisi vielä rehellisyydestä poikkeavia seikkoja maassamme, jos niitä kaikkia rupeaisi kertomaan. Mutta loppukoon jo tämä kirjoituksemme. Elköön kukaan luulko meidän uskovan rehellisyyttä maassamme ei löytyvänkään. Ei! moninvertaisesti enemmän löytyy Suomessakin rehellisyyttä kuin viekkautta, ja sangen kauniisti kuvaa ja osoittaa Suomen kansan rehellistä luontoa esim. seuraavat, vanhat sananlaskut: sanasta miestä, sarvesta härkää; ja rehellisyys maan perii.

Polén.

42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.

Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi, ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.

Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.