Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä.
Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.
"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.
"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Wihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talonisännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä —, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä ruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.
"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä myötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."
Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi seitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Useimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta peninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei muistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.