Uusi suomalainen lukemisto

by G. W. Edlund

Jugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden tosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla joutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että tätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Woguulienkin murteissa sana l?n (l?n), niin että esim. riuna on voguuliksi lou l?n (10 oravaa), rupla sch?t l?n eli s?t l?n (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi oikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan oks'a (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou sch?t l?n oks'a (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou sch?t l?n yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen hinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa metsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.

Woguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella pari heimokuntaa vaativat kniäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen asuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria rasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet varovammiksi.

Ahlqvist.

47. Lapuan tappelu.

Nähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa Lapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa Kauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli heittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p. ennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa Härmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko, joka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon päälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä, sille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta alkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei antaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa, enimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan päivän koviin ponnistuksiin.

Heinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli. Sen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut korkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin Adlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan. Neljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja Karjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen, kolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten, läksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi oli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen joukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi käydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän täytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. "Eteenpäinhän meidän pitäisi", kiljaisi tämä, "ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää te, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät peräydy." Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä kapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten sijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät voineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä epätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin jäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt joukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt samottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz pysähytti kulun horviksi aikaa. "Voi, voi jalkojani!" valittelivat melkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet — samatenkuin muukin puku — olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että monella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi heidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo vaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen liian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen. Nyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen repimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli, metsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset peräytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen ajoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in Porilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari kertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja sitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä olla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja esittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa tarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: "Porilaisten urhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme tahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi meille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali, toimittakaa sijaisia meille."

Mitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen vastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi pataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti kuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie tänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä iltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin l-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka. Matkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon Kauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin lähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään, luokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen asentoa utelemaan.

Ahteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita, joilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita luhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, "alla päin" odottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie, etelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat kahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme parin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen näkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo erääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata vähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan kirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä eksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien, seurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen vierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin köyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa, tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin siirtelee.

Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle. Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.

Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu, jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2 6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.