LIISA. Ah, Jussi! Niin hyvä ruoka! Mutta millä sen nyt maksat?
OLUVINEN. Hahaha! Liisa, etkö kuullut, silmänkääntäjähän minä olen.
LIISA. Hui! Miten nyt sitä teet?
OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.
LIISA. Mutta Jussi, mistä saat sellaiset nimet?
OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen konstilla.
LIISA. Mainio maalari? Enkä unissanikaan ole kuullut niin sanaakaan hänestä.
OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä heitä kunnioittamisella mainitsevat.
LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?
OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.