10. Suomen valta.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan:
Yksi mieli, yksi kieli
Wäinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomen maan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihoillisen maastansa!
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Wienansuu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä äantäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
A. Oksanem
.
11. Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. —
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Pojat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
Kauniimpi, kalliimpi on mulla — mun syntymämaa!
Kallio
.