KOSTON HETKI.
Amerikan erämaissa on kauhea laki vallalla. Se kuuluu: silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä.
Niissä erämaissa, jotka ovat Yhdysvaltain rajalla, noudattavat tätä lakia järkähtämättömällä ankaruudella keskenään valkoiset, samoin kuin intiaanit valkoisia ja valkoiset intiaaneja kohtaan.
Sellaisen tuomioistuimen eteen oli don Antonio Mediana nyt joutunut.
Juhlallinen oli hetki, jolloin hän astui syyttäjänsä ja tuomarinsa eteen, ja sen juhlallisuutta lisäsi vielä tuo synkkä seutu, jossa he olivat.
Fabian viittasi Armadan herttuaa istumaan laakealle kivelle, jollaisia, melkein hautakiven näköisiä, oli arolla, ja istui itse toiselle.
— Syytetyn ei sovi istua tuomariensa läsnäollessa, sanoi hän katkerasti hymyillen. Jään siis seisomaan. Fabian ei vastannut. Hän odotti, kunnes Diaz, ainoa läsnäoleva puolueeton, oli istunut.
Diaz istui niin lähelle, että saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Hän otti valantehneen vakavan ja tarkkaavan ryhdin, kun hän tahtoo tehdä päätöksensä niitten syytösten nojalla, jotka asiassa tulevat ilmi.
Fabian alkoi taasen puhua. — Saatte kuulla, sanoi hän. Minä olen tässä vain tuomarina, joka kuuntelen, mitä esitetään ja joka tuomitsen tai vapautan syytetyn.
Tämän sanottuaan vaikeni hän hetkeksi jotain miettien.