— Leijona ei saa nöyrtyä sakaalin edessä, kuiskasi José vilkkaasti Rosenholzille, sillä sakaali pilkkaisi nöyrää leijonaa.
— Mitä siitä? sanoi Rosenholz suruissaan.
Tämän soturin, joka ei kohottanut kättänsäkään oman henkensä puolustukseksi, voitti isän hellä rakkaus.
— Voi, tämä on liikaa! karjasi José, jonka kasvot olivat aivan tulipunaiset ja silmät kosteat, nähdessään toverinsa nöyränä polvistuvan rosvon eteen, noin ei saa nöyrtyä sydämettömän, petollisen rosvon edessä! Tule, Rosenholz, kostamme, vaikkapa tuhannen noita perkeleitä…
Näin sanoessaan juoksi kiivas metsästäjä, innostuneena rakkaudesta Fabianiin, mutta vielä enemmän ystävyydestä kanadalaiseen, vuorikauriin nopeudella kalliolta alas.
— Ahaa, tuotako tarkoitattekin? huusi mestitsi.
Ja hän ampui Rosenholzia, joka häneltä rukoili sääliä.
Mutta sade oli vielä niin rankka, ettei laukaus tahtonut syttyä. Kahdesti pyssy limsahti.
Suuttuneena tästä petollisesta murhayrityksestä aseetonta ja rukoilevaa vihollista kohtaan ja oivaltaen, ettei voi toivoakaan sääliä mestitsiltä, seurasi Rosenholz Joséta, ajattelemattakaan kukkulan takana mahdollisesti piilevien vihollisten määrää. Ei Josékaan ollut sitä muistanut.
Rosenholz ei ollut vielä ehtinyt kalliolta alas, kun José puukko kädessä oli jo kultalaakson toisella puolella.