Näin sanoen pisti hän kätensä kuoppaan ja otti sieltä pyssyn, jonka heitti kummastuneelle Rosenholzille.
— Kiittäkäämme Jumalaa, José! huudahti kanadalainen. Hän antaa meille takasin voiman ja vallan, jonka meiltä otti.
Kukin valitsi pyssyn itselleen. Rosenholz otti Fabianille neljännen, sillä siitä asti, kun heidän oli onnistunut saavuttaa puhveli ja kun he nyt olivat keksineet tämän odottamattoman aarteen, oli toivo uudelleen vallannut vanhan metsästäjän sydämen.
— Peittäkäämme loput sinne takaisin, José, sanoi kanadalainen; emmehän tahdo riistää näitten omistajalta hänen tänne kätkemiänsä kalliita apulähteitä. Se olisi kiittämättömyyttä taivasta kohtaan.
Pian olivat he uudelleen täyttäneet kuopan ja mahdollisuuden mukaan salanneet sen ihmissilmiltä, aavistamatta suojelevansa kuolinvihollistensa omaisuutta.
— Nyt matkalle! jatkoi Rosenholz. Kuljemme nyt yötä päivää, eikö niin José?
— Tietysti, sillä kolme soturia on rosvojen jäljillä ja don Fabian…
José ei lausunut enempää. Rosenholz ja Gayferos huomasivat hänen äkillisen äänettömyytensä syyn. Vastaisella rannalla oli intiaanisoturi, huolellisesti maalattuna ikäänkuin taistelun varalle; tarkoin katseli hän rannalla olevaa puhvelia. Vaikka intiaanin oli täytynyt huomata saarella olijat, oli hän ikäänkuin ei ensinkään niistä tietäisi.
— Haa! huudahti José, jahka annan hänelle laukauksen koetellakseni, mihin uusi pyssyni kelpaa.
— Älä tee sitä, José! Kuinka urhoollinen tuo intiaani on, todistaa hänen tyyneytensä, ettei hän ole yksin, sillä hän näkee meidät olematta huomaavinaan meitä.